Taivaanrantojen, pilvien ja jopa auringonlaskujen käsin maalaaminen ei ole kovin ennennäkemätön tapa lähestyä kosmisia aiheita. Mutta kun oikeastaan koen sen koko ilmaisuni perusliikuttajana, enpä halunnut perääntyä.

Yritän siis siveltimen avulla käsittää taivasta ja koskettaa pilven reunaa, enkä edes ironian valossa.

Aiheen maalaamisessa minua kiehtoo paitsi henkilökohtaisen havainnon ja kokemuksen prosessointi käsin tehdyksi kuvaksi, myös tilaisuus aistieni avulla päästä ulos itsestäni tulkitsemaan yhteistä näkyvää ja näkymätöntä maailmaa. Taivas aiheena on toisaalta jotakin näköaistilla saavutettavan käsittelemistä ja myös ilmaa iholla.

Pelkkä vilkaisu ylöspäin tuo aina jonkun kokemuksen äärettömyydestä. Tieto avaruuden rakenteesta on muuttanut kokemusmaailmaamme sitten vaikkapa keskiajan. Kartalta on poistunut valkoisia, mielikuvituksen käytössä olleita alueita ja äärettömyyden käsite on tullut arkipäiväämme, vaikkei välttämättä paljon käsitettävämmäksi.

Keinovalot värittävät ainakin kaupungissa asuvien taivasosuuksia. Silti uskon, että peruskokemus ohikiitävästä pilvestä on aika ajaton.

Taivaalta on vaikea kokonaan riisua valon pyhyyttä ja uskonnollisia merkityksiä. Taivasnäkymät toimivat tilallisten ja värillisten unelmien tapahtumapaikkoina ja säätila ihmistunteiden ilmapuntarina, mutta ajattelen myös kaasukehää, jonka lävitse tähyämme tähtiä ja tulkitsemme valoilmiöitä. Ilman sitä ei meitä olisi.