Suuntaan katseeni ylös ja lumoudun, vaikka haaveideni kohteena oleva tähti ehkä onkin tekokuu ja huhtikuinen autere saattaa olla pakoputkista peräisin.

Ilma on valonmentävää, harvaa ainetta. Se on silta - joskin pettävä - hengen ja materian välillä. Säätä tarkkaillessamme joudumme katsomaan myös peiliin. Entisaikojen taivaalta puhui ulkopuolinen jumala. On epäselvää, kuka siellä nyt hallitsee. Taivas voi näyttää synkältä, mutta en voi tietää, tunteeko se mitään. Omista tunteistani ja ajatuksistani tiedän jotakin.

Galleria Rantakasarmissa esillä olevissa teoksissani konkreettisena lähtökohtana on ilma ja taivas Helsingin niemen yläpuolella, mukana on myös muutama tärkeä puu. Minulle nämä aiheet merkitsevät olemista perusarvoitusten äärellä. Tällä kertaa maalaukseni ovat kaipauksen ja lohdutuksen kuvia.

Pilvi voi näyttää vuorelta, mutta ei ole, vaikka kuinka toivon. En voi siihen nojata. Voin kävellä sen läpi, eikä se pane vastaan. Pilveä en voi pyydystää. Vain muistaa, että hetki sitten kosketin sitä katseellani kaukaisuudessa.

Se, että voi värillä taikoa kankaalle merkityksiä: taivasta, valoa, säitä ja ilmoja puhumassa omaa kieltään maalaukseksi muuntuneena, on ihmisenä olemisen ihme – ja olemassa. Kokemus on aina uusi.

Maalaukset näyttävät noudattavan omia tuntemattomia lakejaan: niillä tuntuisi olevan oma tahto. Katsomalla kauas pääsen ainakin lähelle, ehkä muuallekin, mutta vain itseni kautta.

Muistoja voi katsoa – kun koskettaa ei voi.